Perjantaina rakas vanhuskoira täytti 11 kunnioitettavaa vuotta. Ikä jo hieman tassuissa välillä painaa, mutta iloa ja pirteyttä ei tuosta rakkaasta karvaturrista hävitä mitkään vuodet.

Kuusi vuotta sitten tämä ihana valonsäde syntyi maailmaan.

Henkinenikä ei aina kohtaa kalenterista laskettua...

Koirat saivat painella koko viikonlopun vapaina sukulaisteni luona Sipoossa ja selvästi nauttivat menosta.

Tiitun onnella ei tuntunut rajoja olevan, kun sai juosta ja juosta eikä aita tullutkaan koirapuistojen tapaan vastaan muutaman hassun juoksuaskeleen jälkeen. Lähimetsät olivat kaiken lisäksi täynnä ihania hajuja ja eläimien jälkiä. Siinä vaiheessa, ku se tajusi mummini lintulaudalla syövät lintuset se melkein pyörtyi onnesta. Joskin siipiveikot pelasivat epäreilusti ja lennähtivät aina pakoon, kun Tiitu syöksyi paikalle häntä putkella. Kovasti  koitti Tiitu tätä linnuillekin tolkkuttaa.

Minttu nuuskutteli lähitienoot onnesta ymmyrkäisenä. Keppi- ja lumipalloleikit kuitenki saivat vanhuksen ilon ylimmilleen. Tosin siinä vaiheessa ei emäntää hymyilyttänyt, kun Minttu, ensin rakkennuspuuhia kiinnostuneesti seurattuaan, hajoitti etutassullaan vasta valmistetun lumilyhdyn. Mokoma terroristi vain heilutti häntäänsä ja näytti erittäin ylpeältä tekosestaan.

Tänään kotiin päästessämme koirien suunnitelma olikin selvä: unta, unta ja unta.

Minä kuvittelin perjantaihin asti omistavani kaksi koiraa, ja koirat ovat nisäkkäitä mikäli olen oikein ymmärtänyt..

Perjantaina suuntasimme koirien kanssa eläinlääkeriin. Tällä kertaa ei mitään vakavaa tai kiirrellistä. Mintulta otettiin kilpirauhaskontrolli ja Tiitulta tarkistettiin korvista hiivan kadonneen.

Matka eläinlääkerille sujui hienosti. Edes klinikan edessä seissyt labbis ei aiheuttanut koirissani pakottavaa tarvetta availla äänihuuliaan. Menimme sisään, ennen meitä aulassa olikin jo useampi koira. Koirat käyttäytyivät yhä suhteellisen mallikkaasti.

Istahdin sohvalle, Minttu istahti jalkoihini vähän nuuskutellen ilmojen halki toisten koirien hajuja. Mutta mitä teki Tiitu? Istahti hetkeksi, "nääh,jännää, tylsää vaan istua", hyöri, yritti kiivetä syliini, inisi, istahti, hyöri, istahti,"haa! leikkiskö toi mopsi mun kaa!, "Ai en saa vai, mut jos mä i-h-a-n-v-ä-h-ä-n-v-a-a-n kurkottelen sinne", hyörimistä, syliin änkemistä..

Sitten tuli eläinlääkeri kutsumaan meidät toimenpidehuoneeseen. Hetkessä löysin kädessäni olevien hihnojen päästä kaksi lahnaa. "Onks pakko, jos ei haluu?", "Hei kattokaa kaikki, se koittaa viedä meitä TONNE!", "EN oo tulossa.". Ah, sitä tunnetta ihmisten tarkastellessa tätä evoluutiota taaksepäin vievää näytelmää. Löytyivät ne jalat takaisin suhteellisen pian, mutta ilman vähintään nimellistä vastaanhangoittelua ei toimenpide huoneeseen tassulakaan astuttu. Hoitotoimenpiteet sujuivat hyvin. Jahka koiran sai ensin, "piilosta", takaani pois.

Vaihdetaan kaksi draamaqueenia esimerkiksi vähemmän draamantajua omaaviin yksilöihin. Anyone?

Ps. On ne vaan kuitenkin maailman rakkaimpia, parhaita ja ihanimpi otuksia <3